Lisää iloisia aiheita menneisyydestä.

Kävin jonkinlaisen masennuksen läpi. Se alkoi ehkä lukioaikana. Aloin tuntea turhautumista kaikkea, elämääni varsinkin, kohtaan. Koulu ei maistunut, vaikka olin yhdessä kaupungin parhaista lukioista ja yläasteen olin päättänyt luokkani parhaana. Koskaan en lintsannut, mutta saatoin nukahtaa tunnilla tai muuten keskittyä aiheen viereen. Kirjoittelin riimejä, oli syvä hopparikausi meneillään. Erään historiankokeen taakse kirjoitin "Jos nyt irti saisin mun pään/ Sen varmaan heittäsin seinään/ Tuskin se helpottais hetkeekään/ Taidan siis lähtee menemään/ Motivaatio jäi taas kotopuoleen/ Vois kai olla aihetta huoleen/ Mut en oo alkamas opettajii nuoleen/ Vaik sen takii joutusinkin kuoleen/ En tajuu miks ei voi kiinnostaa/ Teen mieluummin kuin luen historiaa/ En tälleen kyl mitään aikaan saa/ Mut se nyt ei jaksa kiinnostaa" En saanut lisäpisteitä luovuudesta.

Tietynlainen synkeys tarttui osaksi elämää. Jos jonakin päivänä en ajatellut, miten pääsisin itsestäni eroon, oli ihme. Se oli niin tiukasti osa minua, että en edes tiennyt olevan muuta. Onnelliset ihmiset vaikuttivat teeskentelijöiltä. Eihän joku oikeasti voi nauttia elämästä, ajattelin. Kai minullakin oli onnellisia hetkiä, mutta ne eivät saaneet minua uskomaan tulevaisuuteen. En tiennyt mitä halusin, olin tuuliajolla.  Kävin koulua ja tein töitä, mutta tulevaisuudensuunnitelmat eivät olleet kauaskantoisia.  Elämä vain toi kaikenlaista eteeni, otin sen vastaan, kuten koulutusta, töitä, seurustelukumppaneita, muita ihmisiä, harrastuksia, kokemuksia, matkoja. En kokenut, että olisin kovasti itse ohjaillut elämääni.

Tilanne eteni työaikana niin pahaksi, että suunnittelin  jo sopivaa päivää itsemurhalle. Useasti lähdin kotoa varmana, että en tule enää takaisin. Hävitin kasoittain päiväkirjoja ja valokuvia, ettei omaisten tarvisi niitä selvitellä. Olin niin ahdistunut elämääni ja kotiympyröihin, että suunnittelin myös reissua ulkomaille, jotta pääsisin vain pois.

Jossain kohtaa koitin hakea myös ammattiapua, mutta eipä siitäkään mitään tullut. Aina, kun lähdin psykologi(harjoittelija)n luota pois, olo oli pahempi kuin mennessä. Päätin lopettaa sen. Hyvä päätös.

Viimeisimmän kouluni aloitin 2009. Kotitilanne oli aivan kamala. En tiennyt, kumpi on pahempaa; viikot asuntolassa vai viikonloput kotona. Asuin eräänlaisessa kommuunissa, jossa en vain voinut olla rauhassa, edes yksin kotona ollessani. Hirveä stressi. Päätin hakea opiskelukunnasta vuokra-asuntoa, ja sainkin sen heti seuraavalla viikolla. Aivan uskomaton tuuri! Se lienee pelastukseni. Ensimmäistä kertaa asuin aivan yksin, eikä kukaan ollut sotkemassa. Asunto itsessään oli hyvin likainen  ja epämääräinen sinne muuttaessani, mutta ajan kuluessa myös tupakinhaju lähti. Ikkunat olivat muuten sisäpinnastaan kaikkein likaisimmat. Jännä.

Asuttuani vuoden yksiössäni, oli aivan todella huono ilta. Ehkä kamalin ikinä. Onneksi pikku-Marttiini ei ollut terävämpi. Soitin Miehellekin, mutta hän ei päässyt paikalle lohduttamaan. Olin täysin epävarma elämän jatkumisesta.

Seuraavana aamuna ei tuntunut enää pahalta. Oli todella outo tunne. Niin monta vuotta meni sillä tietyllä synkkyydellä, että kun se oli pois, en voinut kuin ihmetellä. Kelailin kaikkea mahdollista läpi, mistä moinen hyvä olo voisi johtua. En keksinyt mitään, mikä olisi muuttunut. Tuntui vain hyvältä. Taidan olla yksi niistä Pyhällä Hengellä parannetuista.