Olen aina ihaillut vapaapalokuntalaisia. On ollut hienoa, kun jossain tapahtumassa pääsee kyselemään jotain aiheeseen löysästi liittyvää tyypeiltä. ("Paljonko autosta löytyy letkua?") Entisessä kotikunnassani oli useitakin julkisia häppeninkejä, joissa oli paloauto ukkoineen mukana. Lähinnä nuorille ja lapsille suunnattuja. Nykyisin on saanut erikseen hakea aiheeseen liittyviä juttuja, kuten Päivä Paloasemalla -tapahtuma ja helmikuun 11. päivän juhlistus. Lisäksi ea-koulutukset ja muu sen tyyppinen ovat lähellä sydäntä.

Toissavuonna kävin 112-päivänä parinkin vpk-n avoimissa ovissa koiran kanssa meininkiä katsastamassa. Siellä jutellessa päätin itsekin kokeilla kyseistä harrastusta. Täälläpäin on useampikin eri vpk. Menin sinne, jonka yhden ukon kanssa olin ollut puheissa jo ennakkoon.

Kuvittelin, että vapaapalokuntalaiset olisivat reipasta porukkaa ja harjoituksissa olisi toimintaa. Totuus olikin toinen. Aina, kun menin paikalle ja tervehdin, kukaan ei vastannut. Kaikki lähtivät vain eri suuntiin. Jaksoin usean kuukauden lähes joka viikko käydä paikalla. Minulle ei puhunut tuona aikana kuin neljä henkilöä. Aina harjoituksista lähtiessä oli jotenkin tosi hölmö ja vähän ahdistunutkin olo. (Aiheuttaen lievää ylinopeutta kotimatkalla.) Toimintakin oli naheeta, esim savusukellusta piti vain katsella vierestä. Olisi ollut hienoa edes kokeilla vermeitä.

Jaksoin tosiaan roikkua mukana sieltä helmikuulta kesätauon yli yksiin harjoituksiin, heinäkuulle. Viimeisissä treeneissä oli aiheena jotain verenpaineeseen liittyvää, mittailimme paineita manuaalisesti. Muistelin, että ea2-kurssilla opetettiin, että paine on pienimmillään vaakatasossa oltaessa, että tärskyn saanut kannattaa laittaa maaten. Kuitenkin paineita mitatessa pystyasentoisilla oli pienempi paine kuin makaavalla. Kysyin ohjaavalta henkilöltä, mihin perustuu, että kerran nenäverenvuotoni (sitä sattuu toisinaan, ei kuinkaan säännöllisesti) tyrehtyi nopsasti kun hakeuduin lattiatasoon. Ukko kysyi: "Missä kuussa sä oot syntynyt? Siis kuussa, ei maassa."  Eli tavallisilla maan asukeilla moinen olisi ainakin hyvin epätodennäköistä. En tosin ole toistanut mokomaa ihmiskoetta, pitäisi varmaan.

Tulin siihen tulokseen, että ehkä minua ei siellä kovasti kaivata. Toki raskauskin esti pääsyn kurssille, jonka käyneet saavat osallistua hälytystehtäviin. Siihen päättyi pelastajan urani, ennen kuin alkoikaan.

Pitkän aikaa aseman ohi ajellessa tuli todella ikävä olo, ja muutenkin koko kylästä. Viime viikolla ohi ajellessani kuitenkin huomasin, etten tunne mitään ertyistä. Traumat haihtuivat noin puolessatoista vuodessa. Tosin, ennen, kun oli puhetta palomiehistä, luontainen kiinnostus heräsi, mutta nykyään asetun heti valmiiksi jo epäilevälle kannalle.